Analysis

maaliskuu 17, 2013

What to do with this blog? I hardly have time to write anything anything, not to mention anything of any value. Then again, this is basically written for myself as a document etc. on my PhD project. So, I’ll try to do just that in the future. 

Right now I am preparing to give a small talk at the annual Sociology Days in Turku, Finland. My workshop group is focused on the sociology of knowledge and I’ll be talking about how I see Touraines analysis of social movements in connection with science and technology. I’ll post the damn thing here in English once it’s done. 

Meanwhile I have gathered a good collection of books and other readings. For instance, yesterday I found Robert C Bannister’s Sociology and Scientism – the American Quest for Objectivity, 1880-1940. I’m also enjoying Ruth Schwartz Cowan’s A Social History of American Technology, and the superb Thomas Kuhn – A Philosophical History for Our Times by Steve Fuller. 

Mainokset

Suomen koulujen uskonnonopetus on vuodesta 2003 ollut ”tunnustuksetonta”. Pääsääntöisesti kouluissa opiskellaan enemmistön uskonnon mukaisesti ja uskonnolliset vähemmistöt voivat halutessaan saada oman uskontonsa opetusta erillisryhmässä. Uskontoa pidetään yleissivistävänä oppiaineena, mitä se ilman muuta onkin. Tieto eri maiden uskonnoista, erilaisista kulttuureista ja niiden historiallisuudesta on hyvää kuultavaa – mutta miksi kutsua sitä edes ”tunnustuksettomaksi” uskonnon opetukseksi?

Tilanne oli yksinkertaisempi vuosikymmeniä sitten. Silloin uskonnonopetus noudatteli yhtenäiskulttuurin käsitystä (hyvästä) luterilaisesta Suomesta, joten suvivirret ja uskontotuntien paatos oli sitä mitä odotettiin. Sitten seurasi kulttuurin nopea maallistuminen ja liberaalien arvojen leviäminen yhteiskuntaan. Maailma myös monipuolistui: elämäntavat eriytyivät, ihmiset tekivät uudenlaisia valintoja ja samassa ruvettiin vaatimaan myös uudenlaista ajatuksen vapautta.

Kun vapauden kaipuu ulottui sisäiseen ja henkiseen, alkoi perinteen merkitys hämärtyä tai ainakin monimutkaistua. Konservatiivit saivat uudet kasvot. Koti, uskonto ja isänmaa eivät enää edustaneet itsestään selviä ja kansallisesti koettuja totuuksia vaan yhdenlaista identiteettiä. Kaikki eivät tätä identiteettiä voineet jakaa. Kodin ja perheen siroaminen yksilöllisemmäksi elämänpolitiikaksi oli seurausta monista yhteiskunnallisista, kulttuurisista ja taloudellisista muutoksista. Samoin uskontokritiikki voimistui 1960-luvulla, jonka jälkeen maallistuminen on levinnyt laajalle. Isänmaahan liittyvä patrioottisuus etsii sekin sivistynyttä kuosia 2000-luvulla.

Uskonnon opetus palveli aikoinaan niitä tarpeita, joita luterilainen Suomi tuotti. Yhteinen uskonto oli perinne, jota ei osattu kyseenalaistaa. Raamatun tarinat olivat tosia ja jokainen hyvä kansalainen oli myös hyvä kristitty, protestantti.

Tunnustukseton uskonnonopetus on väljähtänyt ideaali. Kun koulussa ei enää opiskella uskovaiseksi, on vaikea perustella, miksi uskonto-oppiainetta yleensä tarvitaan. Se voitaisiin varsin hyvin korvata etiikan ja elämänkatsmustiedon yhdistelmällä. Tällöin opiskeltaisiin edelleen maailman uskonnoista ja niiden merkityksistä mutta painopiste olisi rehellisesti asetettu enemmistön kantaan. Samalla koulujen uskonnollisesti moninaiset opiskelijat voisivat vaivatta tutustua toisiinsa ja toistensa kulttuureihin ja harjoitta uskontoaan kuten haluavat.

Uskonto ei katoa maailmasta mihinkään, mutta on pelkästään järkisyitä lopettaa sen keinotekoinen ylläpitäminen julkisin varoin tuetuissa kouluissa. Yhden katsomusaineen koulua kritisoitaisiin varmasti siitä, että nyt opetetaan tunnustuksellista ateismia. Siitä ei ole kyse. Koulun ei tule opettaa tunnustuksellisesti mitään maailmankatsomusta. Koulun on kuitenkin annettava lujat perusteet oppilaille tulkita maailmaa ja sen katsomuksia.

Jos koulu ei uskontoa opeta, kodit ja vanhempien uskonnolliset yhdyskunnat kyllä opettavat. Vain laadukas ja monipuolinen katsomusaine kouluissa tarjoaa lapsille ja nuorille mahdollisuuden itse päättää, millaiseen uskontoon tai maailmankatsomukseen he haluavat sitoutua.

Nyt kun budjettia ryyditään, varaudutaan pahimpaan: lähimmäisen kohtaamiseen.

Kaverit ovat tärkeitä vaikeina aikoina. Ei tartte ottaa vippilainaa, jos on kaveri, keltä lainata. En edes oleta, että on perhe: perheelliset muka-köyhät eivät nyt kuulu tähän arvioon. Jos ei ole kaveria, eikä tuttuja, on oltava jotain myytävää. Jos ei ole sitäkään on köyhä.

Ja köyhät ovatkin sitten ihan eri juttu.

Osa työttömäksi jäävistä on köyhiä vain osittain. Työttömyydestä on monta tapaa selvitä, mutta onneton osa ei keksi mitään viinanjuontia tai notkumista parempaa. ”Toivotalkoot, pojat”.

Paskaniska närkästyy: ”pitää perkele äänestää ensi vaaleissa”, tuumitaan. Paskaniskat kerääntyvät Kelaan, Sossuun, Alkoon – no hope, no cure – joku puoluejohtaja huutaa jossain ja paskat siitäkin.

Köyhyys on sellainen saastaisuuden laji, johon nykuinen sivilisaatiomme ei oikein osaa kajota. Johtuu kai siitä, ettei haluta. Kun kerran on noustu sieltä alkulimasta, miksi sitä paskaa enää pitäisi jyystää?

Ei tartte. Tosi saasta, se on harvinainen – harvoille ja valituille. Hurstin Veikon (ja sittemmin Heikki-pojan) laupeudenjoulut nähdään telkkarissa ja siellä se saasta aterioi. Kesäisin kinkkujuhlaveikot makaavat pitkin katuja, kuin roskakalat.

Mutta että ihan itse koskisi? Ei helvetti sentään.

Ongelma on tämä. Kun ihminen on köyhä, ei ole raha ostella juttuja. Tulee juotua liikaa. Naama nokeentuu: ei huvita mennä suihkuun. On paskainen olo, kakkiminen on tuskaa. Ehkä pitäisi mennä terveyskeskukseen? Nuoret hoitajat on koulutettu kohtaamaan kakkaisia asiakkaita. ”En mä tahdo sellainen olla”. Meillä kaikilla on itsekunnioitus.

Mutta köyhyys. Se syö nopeasti itseluottamuksen ja itse-minkätahansa.

Ihmisen auttaminen on kyynärpäät myöten menemistä. Jos on niiskuinen olo, nenäliina rakastaa. Jos on kuollut sisältä ja haisee ulkoa, apu on tämä tai keinojakaihtamaton lähimmäinen. Kukahan on se Neil Armstrong, joka laskeutuu alhaiseen, Orfeus-paskalaan – tulee ihan vain kaveriksi?

Köyhä on saastainen sillä köyhällä ei ole rahaa! Pelejä! Leffoja!

Raha on puhtautta. raha takaa etäisyyden. On turha haukkua kapitalismia, sillä raha symboloi yleismaailmankaikkeudellista erossa oloa. Sosialismi, vihreä luokkafilosofia, persussuomalaisuus: samaa paskaa kaihtavat kaikki.

Raha on voimaa: valtaa, etäisyyttä. Jos ei ole rahaa, on voimaton, vallaton ja haisee nenään.

On luotava paskaisuuden filosofia, paskaisuuden ekonomiikka, paskaisuuden yhteiskuntapolitiikka ja paskaisten ihmisten media. Sitä kautta on mahdollista auttaa ja muuttaa ihmiskuntaa.

Hygienian historiatappoi ihmisen historian.

Rattijuopot pillerikoukkuun

heinäkuu 16, 2009

Yle uutisoi tänään, että seksuaalirikollisten lisäksi myös rattijuopoille voitaisiin tarjota lääkehoitoa rikoksen uusimisen estämiseksi. Intoa hankkeeseen puhaltaa se tosiasia, että useat rattijuopot uusivat tekonsa.

Lääkkeillä hoitamisen kulttuuri on syntynyt pitkin 1900-lukua. Teknologian kehitys on kulkenut hieman odotettua hitaammin ja vasta 1980-luvulta alkaen lääkehoidosta on tullut varteenotettava vaihtoehto. Eräät tahot puhuvat jopa mielen kirurgiasta.

Teknologia luo aina valtasuhteita maailmaan. Näistä eräs ajankohtainen ja tunteita herättävä esimerkki on Ritalin, jolla hoidetaan pääasiassa lasten ADHD-oireita. Lääke toimii sinänsä hyvin ja sen avulla sairaudesta kärsivä lapsi kykenee hallitsemaan tunteitaan paremmin. Ongelmaksi on muodostunut lääkkeen ylenmääräinen käyttö. Arvellaan, että Ritalinilla hoidetaan myös ”hankalia” lapsia, jolloin sitä käytetään käyttäytymisen hallintaan ilman varsinaista lääketieteellistä syytä.

Rattijuopumus johtuu alkoholin käytöstä ja alkoholin käyttö voidaan estää syöttämällä potilaalle Antabusta. Antabus tekee alkoholin juomisen sen verran tukalaksi, että juominen lähes välttämättä jää väliin. Yllä mainitussa Ylen jutussa haastateltu Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri Hannu Lauerma arvelee, että Antabuksen avulla rattijuoppokierre saataisiin loppumaan. Sen lisäksi jutussa vilahtaa laajempi ajatus: alkoholilla on yhteys myös väkivaltakäyttäytymiseen.

Vaikka rattijuopumus ja kännipäissä tehdyt rikokset ovatkin vakavia ongelmia, niiden piilottaminen lääkepurkkiin tuntuu epäuskottavalta. Toisin sanoen, hoidetaan oiretta ei sairautta.

Tuon mainitseminen on tietysti viisastelua eikä ongelma ole näin yksinkertainen. Seksuaalirikollisten lääkitsemisestä käytiin keskustelu ihmisen itsemääräämisoikeudesta ja lopulta päädyttiin kantaan, että lääke on oiretta lievempi haitta. Näin on varmasti hyvä ja uskon monen seksuaalirikollisen myös saaneen lääkkeestä itselleen helpotusta.

Alkoholin käytön estäminen onkin jo toinen juttu. Alkoholi ei sinänsä aiheuta sairautta eikä humalatila ole – kulttuurisesti katsottuna – poikkeustila.

Sinänsä keskustelu on toki aiheellinen mutta siinä pitää ehdottomasti keskittyä niihin henkilöihin joita se oikeasti koskee. Runsaskin juominen on oltava sallittua.

Jos juominen määritellään sairaudeksi, silloin on puututtava moneen muuhunkin asiaan. Saako esimerkiksi toistuvasti alkoholia käyttävä henkilö omistaa aseen? Saako tällainen henkilö liikkua juovuksissa julkisissa tiloissa – hänhän voi ruveta hankalaksi?

Vaikka asia on tärkeä, sen äärilaitana on yhteiskunta, jossa eletään sievästi, ollaan hiljaa eikä aiheuteta hankaluuksia. Ihmisten väliset suhteet palautuvat järkiperäiseksi. Nakkikioskit voivat hyvin koska jonossa seistään suorassa.

Tässä on kenties kyse teknologiasta, joka sisältää mahdollisuuksia sekä hyvään että pahaan. Kyse on laitteesta, jolla ihminen voi tarkkailla ”aivojen kuormitusta” ja se on osuvasti nimetty aivojen sykemittariksi.

Tarkoitus on, että esimerkiksi työntekijä saa tietoonsa jatkuvasti päivittyvän (?) indeksiluvun, joka kertoo miten puuroa aivot sillä hetkellä ovat. Jos menee miinukselle, kone kiinni ja kahvihuoneeseen turisemaan työtovereiden kanssa. Mielialan muutoksia mittaavalla laitteella on varmasti muitakin oivallisia käyttötarkoituksia.

Mutta millainen yhteiskunta siitä sukeutuu, kun ihmiset löytävät objektiivisen (!?) tavan mitata omaa jaksamista ja kapasiteettia? Ei ole mahdoton ajatus, etteikö tällainen vehje juuri normittaisi työelämää ja yhteiskuntaa tiettyyn rytmiin.

Itsetarkkailu on modernin yhteiskunnan yksilöä jatkuvasti vaivaava patologia. Oman painon, syömisen, asenteiden tai muodin tarkkaileminen – näin vulgaaristi karrikoituna – vie lähes kaiken sosiaaliselle elämälle varatun energian. Ei ihme, jos lomat ladataan täyteen fantastista löhöämistä ja ei-minkään tekemistä. Ei ihme, jos lomalla paratiisin portit eivät aukeakaan.

Aivojen kuormituksen tarkkailu kuulostaa hyvältä, mutta kuten teknologian kanssa joskus on, se ei toteutuessaan ehkä olekaan haluttavaa. Tällaista tilannetta voidaan kutsua kaltevan pinnan ongelmaksi: yksi sinänsä viisaalta vaikuttava askel johtaakin pian lopputuloksiin, joita ei voitu ennakoida eikä haluta.

Millaiselle huomiolle teknologian pohtiminen lopulta jää, riippuu monesta tekijästä. Erityisen hankalia ovat sellaiset tilanteet, joissa yhdistyy teknologia jo olemassa olevaan ideologiseen ajatteluun. Tässä kirjoituksessa se voisi kenties olla tehokkuus tai yhteiskuntamme läpäisevä ”terapiakulttuuri”. Sellaiseen maailmaan aivoja tilastoivat koneet eivät sovi.

Kaiken kehityksen pitäisi tapahtua ihmisen ehdoilla. Naiivisti ilmaistuna. Se tarkoittaa sellaisen maailman luomista, jossa yksilön vapaudet, yhteisöjen tasa-arvo ja yhteiskunnan hyvinvointi ovat tasapainossa. Sitten kaikenlaiset vempaimet ovat tervetulleita.

Mitä SDP salailee?

kesäkuu 18, 2009

Vai että on Sosialidemokraattinen puolue saanut jättisumman vuoden 2007 eduskuntavaaleihin. Antajatahona on SAK:n alainen Julkisten ja hyvinvointialojen liitto (JHL). Helsingin Sanomien mukaan kyseessä on 113 000 euron kampanjatuki. Raha on iso siivu siitä noin 400 000 euron kokonaistuesta, joka ammattiliitoilta ”virtaa” puolueelle.

Mutta mitäpä siinä on salailemista? Ammattiliittojen jäsenet esimerkiksi odottavat liitoilta jonkinlaista vastinetta rahalleen. Liitot ovat poliittisia toimijoita ja tekevät tahoillaan tärkeää työtä työtätekevän ihmisen etujen hyväksi. SDP nyt sattuu olemaan se puolue, jolla on historiallisesti ja aatteellisesti selkeä yhteys ammattiyhdistysliikkeeseen. Onpa siis luonnollista, että tukea tulee ja sitä käytetään vasemmistolaisen politiikan tekemiseen.

Tässä mainittu raha koski siis vuoden 2007 eduskuntavaaleja ja viimeistään nyt eurovaalien kohdalla ammattiyhdistysliike voi toki miettiä, korjaantuuko vasemmiston apatia rahaa antamalla vai rahalla kiristämällä. Ja se on sitten toinen keskustelu.

Mitä SDP salailee? Ei salailuun ole mitään syytä, sillä toiminta on ollut linjassa politiikan kanssa. Kampanjat myös maksavat ihan helvetisti, joten jokainen euro jokaiselta jäseneltäkin on kullanarvoinen mainontamarkkinoilla.

Koko tämä rahahässäkkä perustuu siihen masentavaan perusfaktaan, että porvaripuolueet eivät edusta kansan hyvinvointia. Heidän rahoittajatahonsa ovat suurliikemiehet (ja heikäläisiä ihailevat tahot), jotka toivovat voivansa painostaa kansanedustajia tukemaan itselleen suotuisia markkinoita.

Tämä malli on nähtävissä Amerikassa ja sitä esitellään telkkarissa, joten mielikuvituksettomat yksilöt mitä ilmeisimmin sitä toteuttavat.

Porvaripuolueet Kokoomus ja Keskusta totta kai pelaavat suljettua peliä. Juuri ne eivät tahdo tulla kytketyksi näihin jenkkisarjoihin, joissa pahikset (konservatiivit, Wall Streetin keinottelijat, jne.) saavat ajojahdin jälkeen turpiinsa oikeussalissa.

Salaisuus ei näissä rahajupakoissa ole SDP:n ongelma. Demareilla ei ole mitään hävettävää rahoituksen suhteen. Salaisuuksista ruvettiin puhumaan vasta, kun setelit alkoivat polttaa Keskustan perstaskussa.